Jotkut tunnistavat metsäpuutarhan Kaisaketusta.

Se oli heinäkuun alussa 2006, kun illan hämärtyessä istuimme saunan jälkeen kuistilla ja kaksi ketunpentua saapui talon kulman takaa. Mieheni sihahti: ”Katso, kettuja!” Kyllä, kaksi pientä pentua oli tullut pihalle ja ne suunnistivat määrätietoisesti - nenänsä ohjaamina - grillille! Siinä samassa hain sisältä parit nakit ja heitin ne niille.

Seuraavana päivänä menin puutarhatöihin putsaamaan päivänliljojen ja kanadanpiiskujen edustaa.

Pitkät kasvit peittivät näkyvyyden toiselle puolelle täysin, joten olin hyvin pensaiden piilossa. Ja niin oli joku muukin. Kun hetken päästä nousin ojentelemaan jäseniä, huudahdin säikähdyksestä, sillä näin pensaan toisella puolella liikettä. Pieni ketunpentu sillä seistä tapitti ja katsoa napitti suoraan minuun, ehkä yhtä hämmästyneenä.

Mutta ketut eivät ääntele eivätkä tee äkkinäisiä liikkeitä. Ne ovat hiljaisia ja tyynen rauhallisia eläimiä, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt. Se tyynnytti minutkin. Rauhallisesti kumpikin jatkoimme omia touhujamme, kunnes kettu asteli pehmein askelin metsään.

Tuon tapauksen jälkeen ketut tulivat joka ilta pihaan ja annoimme niille aina jonkun makupalan, joita ne vilistivät metsään syömään. Annoimme niille nimet: isompi oli Kauko ja pienempi oli Kaisa.

Näin pieni oli Kaisa tuossa autoni (ei mikään iso) vierellä 9.7.

Tässä kaksi viikkoa myöhemmin otetussa kuvassa Kaisa on jo kasvanut. Pitkissä koivissa on hienot tummat säärystimet ja hännänpää on alkanut muuttua valkoiseksi.

Vähitellen Kauko alkoi pysytellä kauempana metsässä, mistä seuraili Kaisan puuhia pihalla. Kaisa haki makupaloja ja meni niiden kanssa metsään, jolloin Kauko isompana omi ne itselleen. Lopulta Kaisa oppi, ettei aina kannata metsään asti mennä syömään ja jäi usein talon kulmalle napostelemaan. Kateellinen velipoika katseli kauempaa.

Kaisa oppi luottamaan minuun ja tuli kutsusta luokseni. Yleensä se saapui illan hämärtyessä ja opin aavistamaan, milloin se on lähellä. Sillä oli nimittäin tapana istua hiljaa ja liikkumatta tuolla takana olevassa pensaikossa ja vain katsella touhujamme. Kun aavistin, että Kaisa on tullut, terästin katseeni hämärässä, ja kyllä: ketunkorvat näkyivät heinikossa! Kutsuin sitä hemmotteluäänellä: Kaisaa, tule Kaisa!

Ja silloin suloinen Kaisa tuli luokseni - ja ikuisesti muistoihini.