Perjantaina ennen maalle menoa poikkesin alan liikkeeseen katsomaan, olisivatko perennat alessa. Joitakin oli, ja mukaan tarttui kolme valkoista kaukasiantörmäkukkaa. Sitten silmäni osuivat tummaan luumunpunaiseen jalohortensiaan ja lankesin .

 

 

Katselin myös aika pitkään lupiinia, jonka väriksi oli merkitty 'punainen rommi'. Se oli kyllä upea väriltään, mutta jotenkin ajatus lupiinista tökkii.

 

Päätin aikanaan, että Kuusirantaan ei hankita lupiineja, mutta silti niitä on. Ne ovat tulleet vanhan siperiankurjenmiekan multapaakun mukana, jossa oli ollut siemeniä. Niinpä iiriksen keskelle ja ympärille alkoi ilmestyä pienenpieniä lupiininalkuja. Ne olivat niin söpöjä miniatyyrilupiineja, etten raaskinutkaan hävittää niitä. En silti säälinytkään, vaan jokaisen pikku taimen revin iiriksen luota ja vein kaukaisimpaan kolkkaan metsän reunalle ja tökkäsin maahan ilman sen kummempia valmisteluja. Unohdinkin ne vuodeksi tai pariksi. Mutta siellä ne nyt ovat ihan nätisti paikallaan, kukkivat komeasti, eivätkä ole - ainakaan toistaiseksi - lähteneet leviämään.

 

Miksi olin lupiineja vastaan? Ehkä se tuntui liian tavalliselta, niitä kun näkee teiden varsilla ja ojan penkereillä. Turhan helpoltakin se vaikutti, ja sitähän se toki on. Lisäksi olin vuosittain melko säännöllisesti törmännyt jossain artikkeliin, jossa lupiini arvioitiin kasviksi, joka ei kuulu Suomen luontoon. Hyvän sopeutumisen ja leviämiskyvyn ansiosta se tahtoo syrjäyttää kotimaisia kasveja tieltään.

 

Niinhän se on, että kasvin ylenmääräinen leviäminen on ongelma, joka saattaa vaikeuttaa muiden kasvien elämää. Lupiini ei kuitenkaan ole ainoa. Kuusirannassa on montakin, ja ihan kotimaiseksi tunnustettua perinnekasvia, jotka näyttävät holtittoman luontonsa, kunhan ne ovat ensin asettuneet ja sopeutuneet. Tänä vuonna olen nyppinyt tarhapiiskun ja akileijan alkuja kuin rikkaruohoja. Ukonkello ja aitoukonhattu ovat tehneet kunnon pehkoja sinne tänne. Yllätys oli, että kultatyräkinkin taimia löytyy useita, se kun on kotosalla pysytellyt paikallaan yhtenä kauniina puolipallona.

 

Ehkä on virhe, että lupiini on päästetty kurittomasti valloilleen luontoon. Puutarhoissa se tuskin kuitenkaan onnistuu, sillä puutarhaihmiset ovat kovia kurittamaan kaikkia kurittomia. Siinä ei armoa anneta, kun kaivetaan esille sakset, lapiot ja muut tarvekalut, joilla holtittomasti sikiävät pistetään aisoihin. Ja nyt muuten palasi mieleeni lapsuusajoilta, että lupiini oli isäni suosikkeja.

Näiden pohdintojen jälkeen voisi todeta, että jos se romminpunainen lupiini jää kaivelemaan, niin käyn sen ehkä vielä hakemassa…