On se vain aina yhtä hämmästyttävää, miten pienestä alusta lopulta kasvaa kunnon kasvi, joka tuottaa satoa! Siemenistä tulee hernettä, porkkanaa, papuja, tilliä ja salaattia. Pikkutaimet kasvavat ja tuottavat lopulta tomaatteja, kurkkua ja kesäkurpitsaa. Kamalan näköisistä itäneistä perunoista, jotka olen unohtanut kylmäkaappiin, tulee kauniita ja maukkaita uusia perunoita.

 

Perunoiden nostaminen on minun työni, ja huolehdin tehtävästä mustasukkaisesti. Elämäni ensimmäiset perunat olen nostanut Kuusirannassa. Se on kokemus, joka on aina yhtä hauskaa - aivan kuin aarteenetsintää!

 

Tämä voi kuulostaa oudolta sellaisesta ihmisestä, joka on asunut maalla ja ollut aina lähellä luontoa. Minä olen asunut lapsuuteni kerrostalossa ja jäänyt paitsi monesta sellaisesta asiasta, joka maalla asuvalla on tavanomaista ja päivänselvää. Toisaalta, kun olen vasta näin aikaihmisenä tutustunut kasvien kasvattamiseen, pystyn tekemään ikäviäkin töitä kepeästi, ilman lapsena saatuja traumoja. Eräskin ystävättäreni ei esimerkiksi pysty puhumaan kasvimaasta ilman, että ahdistavat muistot pakollisista lapsuuden töistä ja rikkaruohojen kitkemisestä palautuvat mieleen. Hän ei missään olosuhteissa haluaisi itselleen kasvimaata vaivoikseen.

 

Kolme vuotta sitten opettelin keittämään mehua ja viime syksynä ostin itselleni oikein oman mehumaijan. Ja voihan rähmä, nyt sitten mustaherukoita ei tullut riittävästi mehutarpeiksi! Toivottavasti ensi vuonna on parempi satokausi.

 

Yhtään omenaa ei saada vielä tänä syksynä, vaikka yritin keväällä harhauttaa kukkivaa omenapuuta ja pölyttäjiä parilla kotoa tuomallani omenapuunoksalla. Ei onnistunut huijaus.

Tässä kuitenkin vähän kuvaa Kuusirannan viime viikonlopun kotiintuomisista.

Pian minä lähden ajamaan Kuusirantaan, katsomaan, mitä siellä on viikon aikana tapahtunut. Hyvää viikonloppua!