Muistan, kun seitsemän vuotta sitten aloitimme rakennusprojektimme. Seuraavana talvena kävimme paikan päällä katsomassa hirsitalomme pressutettua runkoa. Yritin kuunnella luonnon ääniä, enkä kuullut mitään. Syvä hiljaisuus vallitsi. Tunsin, että kaikki on kuollutta niin kuin vain talvella voi olla. Halusin pihaan elämää.

 

Niinpä hankimme linnunpönttöjä ja niihin hakeutui asukkaat vielä samana vuonna. Seuraavana syksynä laitoimme linnuille kolme ruokinta-alustaa: pihakoivun vierelle kaksi, joissa oli auringonkukansiemeniä ja aivan ikkunan alle yksi tiaisten herkulle, maapähkinöille.

 

Pian linnut löysivät ruokapaikat ja myöhemmin oravatkin saapuivat herkuttelemaan. Sen jälkeen olemme ruokkineet lintuja ahkerasti talvisin ja näin saimme metsäpihaan talvellakin elämää.

 

Tiaisilla on tapana napata auringonkukansiemen nokkaansa ja lennähtää sopivalle oksalle nakuttamaan se rikki saadakseen siemenen ulos. Joskus siemen putoaa loppasuulta. Ja joskus siemen alkaa itää siinä paikassa, mihin loppasuu sen pudotti.

Olen aina säästänyt auringonkukan taimen siinä, mihin tiainen on siemenensä pudottanut. Nyt on eri kokoisia ja näköisiä kukkia siellä ja täällä.

 

 

Ruokintapaikalla on itänyt useampikin siemen.

 

 

 

Peltokierto, vai mikä se on, kiipeilee ja kuristaa.

 

 

 

Talon edustalla on kaksi kukkaa todella ahtaissa oloissa.

 

 

Vielä on muutama auringonkukka kuvaamatta, koska kukat eivät olleet puhjenneet. Ainakin yksi on niin hauskassa paikassa, että teen siitä myöhemmin lisäpostauksen.