Pakollisen kesätauon jälkeen oli vihdoin jälleen teatteri-illan aika. Lähdin eilen innosta piukkana seuraamaan Ryhmiksen esitystä "Saatana saapuu Moskovaan". Pidin jo etukäteen selvänä, että nyt saan nauttia kunnon teatteri-illasta ja uskoni perustui vahvimmin pääosien esittäjiin, Vesa Vierikkoon ja Martti Suosaloon. Nähdä nuo kaksi loistavaa mussukkaa samassa näytelmässä!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Hieman nolostutti tunnustaa ystävättärelle, että en tuntenut teosta ennestään. Klassikot poikineen on ahmittu läpi, mutta Moskovaan saapuvan saatanan kokoinen rako on jäänyt klassikoiden väliin. Kun lisäksi tyttäreni - kuultuaan, mitä olen menossa katsomaan - kiljaisi riemastuneena, kuinka hieno ja ihq kirja se on, ja kuinka minun on esityksen jälkeen raportoitava hänelle KAIKKI, olin entistä nolompi, mutta myös entistä kiinnostuneempi. Teos kun taitaa olla jonkinlaisessa kulttiasemassa nuorten piirissä.

 

Kuvaisin esitystä sanalla mustavalkoinen. Se oli hillitty, mutta räväkkä ja se oli paha, mutta hyvä. Silmänkääntötemppuja nähtiin sekä iloisessa sirkuksessa että saatanan luona.

 

Tapahtumat kulkivat monessa tasossa, milloin mielisairaalassa, milloin seuraamassa kirjailijan elämää ja rakkautta sekä hänen romaaniaan.

 

Vesa Vierikon saatana jäi jotenkin vaisuksi, ja näin myös pahuus jäi vähän sivuosaan, vaikka hänen seurueensa toki teki parhaansa - tai siis pahansa. Oikeastaan hän oli aika symppis, kun antoi palkintojakin. Historiallisesti paha mies, Pontius Pilatus (Pertti Sveholm), oli hänkin vain erehtyväinen ja katuvainen ihminen. Ja synnit saatiin lopulta anteeksi, kunhan oli ensin kaduttu ja kärsitty parituhatta vuotta.

 

Martti Suosalon Jeesus oli suorastaan hellyttävä. Hänen lausumansa sanat jäivät soimaan mieleeni: "pelkuruus, se on ihmisen pahin synti".

Niin, ehkä pelkurit ovatkin usein niitä suurimpia pahantekijöitä.

 

Olen Hesarin kriitikon (29.9.) kanssa eri mieltä tv-monitorien merkityksestä. Sähköisten välineiden käyttö näytelmän lisäelementtinä oli mielestäni todella onnistunut ratkaisu. Yli kahdenkymmenen (laskin itse) monitorin avulla päästiin laajentamaan perspektiiviä ja mikä parasta: saatiin lähikuvaa näyttelijöistä. Varsinkin Minna Suurosen esittämä tuska ja kauhu näkyi kasvoilta hyvin. (Lisäksi edessäni katsomossa oli pitkä mies ja jouduin katsomaan näyttämön keskellä olevia tapahtumia omituisessa vinon kumarassa asennossa, niin oli mukava lepuuttaa niskaa välillä katsomalla monitoreita J) Pidin myös valon ja varjojen käytöstä lavastuksessa.

Pakko myöntää, että näytelmää olisi ollut helpompi seurata, jos teos olisi ollut ennestään tuttu. Mutta esitys vei kyllä mennessään, kolme tuntia mennä hujahti aivan huomaamatta.