Elämässäni on kaksi ihmistä, jotka ovat oman elämänsä ääripäissä. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pieni viisikuinen tuo iloa elämään. Kun hän kohtaa minut, kasvoille nousee ihastunut ja leveä, tuntemista ilmaiseva hymy. Pikkuisen kasvot eivät valehtele, ja niinpä kaikki se, mitä hän tuntee sisällään, näkyy kasvoista.

 

Viisikuinen on jo niin iso, että hän osaa muutakin kuin vatsalleen kääntymisen ja esineeseen tarttumisen, mitkä kuuluvat tähän kehitysvaiheeseen. Nimittäin kun hän näkee kännykän tai kaukosäätimen, hänen katseensa keskittyy siihen ja hän ojentautuu koko pikku vartalollaan sitä kohti. Hän tietää jo, mikä on erityisen kiinnostavaa. Kun on ruoka-aika eikä ruoka ole hedelmäsosetta, vaan jotain hänen mielestään vähemmän maukasta, häntä alkaa yskittää. Hän syö suun tyhjäksi, mutta kun lusikka lähestyy uudestaan, niin jälleen hänelle tulee yskänpuuska. Hän tietää jo, mistä hän ei pidä.

 

Pieni, elämänsä ensitaipaleella oleva ihminen on kuin tietoa keräävä magneetti. Jo viisikuiselle on kertynyt muistiin kokemuksia. Haimme kerran omenan puusta ja raaputin siitä lusikalla pienen maistiaisen hänelle. Se maistui oudolta mutta hyvältä. Seuraavan kerran kun hän saapui, haimme jälleen omenan ja hän söi sitä mielellään. Kun viikon päästä haimme jälleen omenan, hänen katseensa keskittyi siihen ja suu ammollaan hän odotti, milloin ensimmäinen lusikallinen tulee.

 

Syntymästään lähtien hän on tottunut liikenteen meluun. Se on hänen elämänsä äänimaisemaa, eikä se häiritse hänen untaan ulkona. Hän katselee mielellään kotiparvekkeelta alhaalla kulkevia autoja ja junia. Jos hän on turhautunut ja sen vuoksi ärtynyt (niin kuin viisikuiset joskus ovat, kun haluaisivat jo osata enemmän), hän tyyntyy, kun pääsee parvekkeelle katsomaan liikennettä. Pieni pää kääntyilee ohimenevien kulkuneuvojen perässä.

 

 

Elämässäni toisessa ääripäässä oleva ihminen tietää myös, mikä maistuu hyvältä. Hän syö mieluummin namivanukasta kuin ruokaa. Hän tunnistaa ne kasvot, jotka hän on tuntenut pitkään tai jotka hän näkee usein. Mutta kiinnostaako häntä jokin asia vielä nykyisin? Paitsi toive, että osaisi vielä kävellä. En tiedä, en todellakaan tiedä! Hänen elämästään on kadonnut nyt noin 30 vuotta. Pian katoaa varmaan 30 vuotta lisää ja kävelykyvyn lisäksi puhekyky.

 

Näen nämä elämän ääripäät sukkulassa. Alkupisteestä se laajenee ja sukkulan keskusta on täynnä elämää - ajatuksia, toiveita, työtä, rakkautta, oppimista ja ystävyyttä. Myös pettymyksiä, vääriä valintoja ja vihaakin. Jokainen täyttää sukkulansa valitsemallaan langalla. Jonkun sukkulassa on paljon tummasävyistä lankaa tai sen värit ovat jyrkästi vaihtuvat, jonkun toisen sukkula on täynnä riemunkirjavaa ja erivahvuista tai nyppystä lankaa, kun taas jonkun sukkula voi olla melko tasaisen harmaa. Jokaisen elämänlanka on erilainen, niin kuin jokainen eletty elämä.

Sukkulan toinen pää kapenee. Vähitellen ajatukset tasaantuvat ja toiveet vähenevät eikä työllä tai oppimisella ole enää samaa merkitystä. Sitten tulee loppupiste.

1894124.jpg

Katsoin sunnuntaina Ylen ykkösdokumentin Jäähyväisten aika. Se oli kaunistelematon ja rankka kuvaus elämästä dementoituneen kanssa, kertomus englantilaisesta perheestä, joka jo varhain - liian varhain - joutui aloittamaan yhteiselämän Alzheimerin taudin kanssa. Puoliso hoiti sairastunutta miestään kotona koko sairauden ajan, alusta loppuun. Yksitoista vuotta.

 

En oikein osaa purkaa kaikkia niitä ajatuksiani, mitä tuo dokumentti tuotti.

 

Toisaalta päässäni pyörii ajatus "yksitoista vuotta". Se tarkoittaa ihmisen ja ihmisyyden hidasta kuolemaa. Jo ennen puoliväliä sairaan persoonallisuus muuttui. Lempeä ihminen muuttui aggressiiviseksi, jota puolison piti pelätä. Hän muuttui kokonaan toiseksi ihmiseksi. Kun sairas menetti puhekykynsä, puoliso koki, että hän menetti tämän. Mutta vielä senkin jälkeen mies eli vuosikausia ja puoliso hoiti häntä. Tunnollisesti ja sitoutuneena.

 

Toisaalta mieleeni jäi kuvaus julkisen terveydenhuollon tuottamista palveluista. Intervallihoitoja oli sairauden ensimmäisinä vuosina, ja silloin puoliso sai hetken levähtää. Myöhemmin, kun sairaus paheni, intervallihoitoihin ei enää otettu. Jos puoliso vaati sairaalle hoitoa, ainoa mahdollisuus oli sairaalan vuodeosasto. Tässä kohtaa puoliso pohti, että siellä sairas todennäköisesti elää korkeintaan kaksi viikkoa. Hänet työnnetään täyteen kemiallisia aineita ja sen lisäksi hän saa sairaalabakteerin. Niinkö on? Olen kuvitellut, että sairaaloissa parannettaisiin ihmisiä, mutta tämä dokumentti herätti ajattelemaan, että siellä voi saada myös nopean kuoleman.  

 

Elämä, ja dokumentti, päättyi siihen, että sairas lopetti nielemisen. Kuvat hitaasti kotona kuolevasta ihmisestä olivat dramaattisia. Sairas oli hiljalleen laihtunut luurangoksi, jota päällysti nahka. Kaikki pienimmätkin luut jaloissa, käsissä, selässä, rintakehässä ja kasvoissa näkyivät selvästi niiden päälle kiristyneen nahan alta. Jollain tapaa hän oli silti kaunis. Ihminen paljaana ja avuttomana niin kuin syntymänsä hetkellä. Sukkulan toisessa päässä.

 

Kuoliko hän nälkään, en tiedä. Alzheimerin tauti ei kuitenkaan liene mikään kuolinsyy. Hyvä, että se nykyisin tunnustetaan jo sairaudeksi.

 

Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten dementia oli harvinaista, mikä johtui ihmisen lyhyemmästä eliniästä. Nykyisin yhä useampi joutuu tavalla tai toisella kohtaamaan sen. Itse olen sen eteen joutunut muutama vuosi sitten, enkä tiedä kuinka pitkään kohtaaminen kestää.

 

Toivon, että jos tämän elämänsä ääripäässä olevan sairaus periytyy minulle, läheisteni elämää ei vaikeutettaisi pitkittämällä minun elämääni. Sukkulani voi aivan hyvin päättyä loivempaan kaareen.

Ja toivon, että viisikuinen saa onnellisen ja terveen elämän.