Tunnustan, että olen kukkahattutäti, onnekas amatöörikasvattaja ja Jaakko Heinimäki -fani. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen kukkahattutäti, sillä olen sitä mieltä, että aseenkantoluvan saamisen kynnystä pitää nostaa (esim. metsästysseuran tai ampumakerhon jäsenyys + suositukset), ja poliisille on annettava selkeät toimintaohjeet ja valtuudet tiettyjä nettiuhkauksia varten (esim. uhkaavat ammuntakuvat netissä: aseen takavarikointi). 

 

Olen amatöörikasvattaja, sillä olen kasvattanut vain kaksi lasta aikuiseksi ja ammatillinen substanssini on muualla. Siksi olen järkyttynyt ammattikasvattajien blogeissa vellovista syytöksistä henkisesti sairastuneiden lasten vanhempia kohtaan. Vai eikö sarjamurhaaja ole sairas? En tiedä Kauhajoen ampujan kotioloista, mutta ei varmasti tiedä moni ammattikasvattajakaan. Silti he tyrmäävät ja leimaavat vanhemmat suoralta kädeltä. Meillä tavallisilla vanhemmilla ei ole vahvaa kasvatustieteiden teoreettista pohjaa tukemassa kasvatustyötämme. Me vain teemme parhaamme, vajavaisin opein ja tiedoin, oman kokemuksemme, tietomme ja tunteemme pohjalta.

 

Olen onnekas, kun lapsistani tuli kaikesta huolimatta (koulukiusaamiset, yhteenotot vähättelevien ammattikasvattajien kanssa, toisen vanhemman puuttuminen, omat puutteeni ja virheeni, jne.) normaaleja aikuisia. Olen todella onnekas, että kaikki meni kohtuullisen hyvin eivätkä he luiskahtaneet veitsenterältä.

 

Olen aivan todella sitä mieltä, että lasten kasvamisessa voi olla myös onnea mukana, eikä sitä ole kaikilla. Siksi olen monet, monet kerrat kiittänyt mielessäni, että minä olen ollut yksi onnekkaista. Sillä tein vain parhaani, eli sen mihin puutteineni ja vikoineni silloin kykenin. Siksi säälin ja suren Kauhajoen ampujan vanhempia, ja myötätuntoni on heidän puolellaan.

 

Miksi sitten olen teologi Jaakko Heinimäen ihailija? Koska hän kirjoittaa, kuten minäkin kirjoittaisin, jos osaisin. Eilisessä Metro-lehdessä oli hänen kolumninsa (laitan tänne linkin, jos se tulee myös nettiin), jossa oli ajatuksia yksinäisistä ja uhmakkaista pojista, jotka yrittävät pärjätä luokattomassa lukiossa ilman kiinteitä luokkaryhmiä. Olen pohtinut kysymystä monet kerrat, ja nyt Jaakko Heinimäki kirjoitti ajatukseni ulos. Hän sanoo:" Sosiaalisesti lahjakkaat tyypit kyllä löytävät itselleen kaveripiirin mutta omissa oloissaan paremmin viihtyvät pystyvät luokattomassa (sanan kaikissa merkityksissä) järjestelmässä eristymään oman sisäisen maailmansa umpioon."

Siinä on pohdittavaa ja ratkottavaa ammattikasvattajille.