Olin aika lailla utelias kuulemaan Milana Misicin Laulumme -konserttia, jossa hän esittää Laila Kinnusen levyttämiä sävelmiä. Olen muistavinani, että hän ei joskus aikaisemmin ole halunnut laulaa niitä, vaikka oli pyydetty. Ymmärtäähän sen, Laila Kinnunen oli varsinainen luonnonlahjakkuus, jonka ääni helisi ja soi aivan omalla tyylillään. Hän myös tulkitsi joitain lauluja niin dramaattisesti, että selkäpiissä tuntui eikä itku ollut kaukana. Olikohan Laila aivan itseoppinut?

 

Näitä mietin kuunnellessani eilen Milanaa. Joissain lauluissa hänen äänensä luritteli hetken samalla tavoin kuin Laila lauluissaan ja esityksen edetessä ässä pehmeni ja kerran kuulin jopa ällän pyörähtävän. Korva kuuli välillä Lailan äänen täsmälleen sellaisena kuin silloin aikanaan. Milana on varmasti kuunnellut äitinsä esityksiä ja ottanut niistä oppia. Ja vaikka hän ehkä haluaisi olla vain oma itsensä, äidin vaikutukset näkyivät ja kuuluivat. Mutta se ei ollut huono juttu ollenkaan! Juuri Lailan äänen kuuluminen teki esityksestä kiehtovan, vaikka Milanan tulkinnat eivät aivan yltäneetkään samalle tasolle.

 

Laila Kinnusen ensimmäisiin ja tuntemattomimpiin lauluihin kuuluu Rauno Lehtisen säveltämä Lauluni. Ehkä juuri siksi, että se on niin vähän kuultu, se tuntuukin olevan Milanan laulu. Hän esitti sen viimeisenä numerona ja esitys oli todella kaunis ja sykähdyttävä.

 

Bändi oli aivan mahtava! Juha Tikka basson takana toimi kapellimestarina ja kuulemma aikanaan Abbaankin pyydetty Vesa Aaltonen oli rummuissa. Enkä muista, että olisin koskaan aikaisemmin saanut tämän tyyppisessä konsertissa kuulla vibrafonisooloja - ja kaiken lisäksi Arttu Takalo esitti niitä useammankin!

 

Hyvä mieli jäi eilisillan konsertista!

 

Tässä kuitenkin vielä Laila Kinnunen ja Tiet.

 

 

 

LAULA MUKANA!

 

Tietä kaitaa toiset käydä saa,

aron laitaa kulkee

ja askel syvään vajoaa.

 

Tietä suoraa harva vaeltaa,

harjanteiden kautta,

kun kukassa on koko maa.

 

Edessäsi tiesi löydät

ja päähän sen kuljet.

Valita ei tietä saata

se annettu on.

 

Katso tietä pitkin, katso vierehen

vaikka toivoisitkin

et saata muuttaa suuntaa sen.

 

Monta kohtaat tiellä kulkijaa

mutta suuntaan samaan

kaikki viimein vaeltaa.

 

Tulee ehkä vanhus vastaan ja muistelee lastaan

mutta hetken ainoastaan hän nuoruuteen käy.

Päivät ohi kiitää ja kuihtuu kukka punainen.

Kulkiessas katso: on kukka ehkä viimeinen.

 

Tietä kaitaa toinen käydä saa

ponnistellen kulkee,

kun askel syvään vajoaa.

 

Tietä suoraa jotkut vaeltaa.

Teiden päässä jossain

ne toisensa jo saavuttaa.

 

(Suom. sanat: Saukki)