Jotkut tunnistavat metsäpuutarhan Kaisaketusta.

Se oli heinäkuun alussa 2006, kun illan hämärtyessä istuimme saunan jälkeen kuistilla ja kaksi ketunpentua saapui talon kulman takaa. Mieheni sihahti: ”Katso, kettuja!” Kyllä, kaksi pientä pentua oli tullut pihalle ja ne suunnistivat määrätietoisesti - nenänsä ohjaamina - grillille! Siinä samassa hain sisältä parit nakit ja heitin ne niille.

Seuraavana päivänä menin puutarhatöihin putsaamaan päivänliljojen ja kanadanpiiskujen edustaa.

Pitkät kasvit peittivät näkyvyyden toiselle puolelle täysin, joten olin hyvin pensaiden piilossa. Ja niin oli joku muukin. Kun hetken päästä nousin ojentelemaan jäseniä, huudahdin säikähdyksestä, sillä näin pensaan toisella puolella liikettä. Pieni ketunpentu sillä seistä tapitti ja katsoa napitti suoraan minuun, ehkä yhtä hämmästyneenä.

Mutta ketut eivät ääntele eivätkä tee äkkinäisiä liikkeitä. Ne ovat hiljaisia ja tyynen rauhallisia eläimiä, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt. Se tyynnytti minutkin. Rauhallisesti kumpikin jatkoimme omia touhujamme, kunnes kettu asteli pehmein askelin metsään.

Tuon tapauksen jälkeen ketut tulivat joka ilta pihaan ja annoimme niille aina jonkun makupalan, joita ne vilistivät metsään syömään. Annoimme niille nimet: isompi oli Kauko ja pienempi oli Kaisa.

Näin pieni oli Kaisa tuossa autoni (ei mikään iso) vierellä 9.7.

Tässä kaksi viikkoa myöhemmin otetussa kuvassa Kaisa on jo kasvanut. Pitkissä koivissa on hienot tummat säärystimet ja hännänpää on alkanut muuttua valkoiseksi.

Vähitellen Kauko alkoi pysytellä kauempana metsässä, mistä seuraili Kaisan puuhia pihalla. Kaisa haki makupaloja ja meni niiden kanssa metsään, jolloin Kauko isompana omi ne itselleen. Lopulta Kaisa oppi, ettei aina kannata metsään asti mennä syömään ja jäi usein talon kulmalle napostelemaan. Kateellinen velipoika katseli kauempaa.

Kaisa oppi luottamaan minuun ja tuli kutsusta luokseni. Yleensä se saapui illan hämärtyessä ja opin aavistamaan, milloin se on lähellä. Sillä oli nimittäin tapana istua hiljaa ja liikkumatta tuolla takana olevassa pensaikossa ja vain katsella touhujamme. Kun aavistin, että Kaisa on tullut, terästin katseeni hämärässä, ja kyllä: ketunkorvat näkyivät heinikossa! Kutsuin sitä hemmotteluäänellä: Kaisaa, tule Kaisa!

Ja silloin suloinen Kaisa tuli luokseni - ja ikuisesti muistoihini.

Uusi vuosi, uudet jutut! Meikätyttö on avannut uuden blogin osoitteessa http://kuusiranta.ajatukseni.net.

Tulkaa kylään kaikki, tervetuloa!

Viime kesän kuvissa näkyy usein pisaroita. En millään muotoa pyrkinyt niitä kuvaamaan, mutta kai silloin satoi niin paljon, ettei niitä voinut välttää. Tässä joitakin.

Kesäkuussa

Saksankurjenmiekka, atsalea ja vuorenkilven lehti

Heinäkuussa

Päivänkakkara

Pioni

Elokuussa

Harmaamalvikki...

... sekä krasseja ja värililjoja

Lumme

Syyskuussa

Gladiolus

Lokakuussa

Silkkikukka

Ainoastaan toukokuulta ei ole pisarakuvia ja nyt kun muistelen, niin silloin taisi olla aika kuivaa. Mies jopa hankki sadettimen, jolla kastelimme alppiruusuja (tämä kuva on kuitenkin heinäkuulta joidenkin istutustöiden yhteydessä otettu).

 Sopivasti sateisessa kesässä on mukavaa se, ettei tarvitse kastella, ei edes ruukkukasveja. Mutta jos sataa liikaa, niin ruukkukasvit ja jotkut perennatkin kärsivät. Viime kesä oli sellainen, jolloin sai tämän tästä valutella ruukut ja aluslautaset tyhjiksi vedestä. Perennoista ainakin ruusut kukkivat tavallista myöhempään ja ehkä jopa vähän huonommin.

Muistan heinäkuussa ajatelleeni, että jospa kunnon kesä tulee elokuussa. Eipä tullut. Ainakin elokuun loppupuoliskolla sademittari oli jatkuvasti täynnä.

Toisaalta ei sitten tullut hallaakaan, kun aina satoi. Niinpä onnistuin näkemään gladiolukseni kukassa ja monet kukat, esimerkiksi ruusut, kukkivat syyskuussa vielä hyvin ja jotkut vielä lokakuussakin.

Vaikka kasvuaika piteni, kun sää oli kuukausikaupalla samanlainen, toivoisin kuitenkin tälle vuodelle sellaista vanhan ajan kesää. Sellainen kunnon lämmin kesä auringonpaisteineen, joka selvästi katkaisee kevään. Olkoonkin, että pitää kastelukannuja raahata ja sadeletkuja viritellä!

Mitä mieltä te lukijani olette?

Lämmin tervehdys kaikille!

On kuin kynnys kirjoittamiseen olisi noussut. Minua on vaivannut tunne, ettei ole oikein mitään sanottavaa, mutta toisaalta sanottavaa olisi niin paljon.

Viime vuosi oli monella tavoin raskas, mutta raskaampaakin on joskus ollut ja varmasti tulee vielä olemaan. Vellisen syntymä maaliskuussa kirkasti vuotta ja hänen kehityksensä seuraaminen ja keskinäisen suhteemme lujittuminen on suuri iloni. Sateisen kesänkin valaisi Vellinen!

Olen ollut useamman päivän pois blogilta. Sen sijaan olen siivoillut konetta käymällä läpi kuvia. Sen seurauksena tuli puutarhan ikävä, mutta myös suuri onnen tunne siitä, että voi joka vuosi uudestaan nauttia kesästä ja luonnon ihanuudesta. Olisiko ilo yhtä suuri, ellei tätä kuollutta vuodenaikaa olisi välissä?

Metsäpuutarhassa on oltu välillä eksyksissä ja kuljettu muualle, asioihin jotka ehkä paremmin kuuluisivat jonnekin toisaalle. Onneksi uusi vuosi on alkanut, aurinko paistaa ja päivä pidentyy. Ne palauttavat varsinaisen aiheen, eli puutarhan yhä selkeämmin mieleen.

Viime kesältä on ihan mukavasti kuvia. Nyt niiden avulla voi paitsi purkaa ikävää myös suunnitella tulevaa. Eikös me kaikki puutarhahöperöt aleta jo sitä tekemään?

(jaaha, enää ei kuvan keskitys onnistu ilman että keskittää tekstiä...)

Kuusirannan pöydällä oli koko kesän kannu, jossa oli milloin mitäkin kukkia aseteltu antaumuksella ilman floristin silmää. Muistan ajatelleeni, että ei nämä nyt oikein miltään näytä, mutta olkoon. Nyt kuitenkin, kun kesään on yhtä paljon matkaa edessä kuin takana, ne näyttävät ihan suloisilta.

Menneiden kesien muistot sekä haaveilut tulevasta kesästä antavat vauhtia pihan ja puutarhan suunnitteluun. Annetaan unelmien lentää tässä vaiheessa ilman mitään jarruja!

Toivotaanko porukalla oikein ihanaa kesää tälle vuodelle? Ja oikein hyvää vuotta myös kaikille!

Tänä jouluna kummatkin lapseni puolisoineen, pieni lapsenlapseni sekä puolisoni olivat luonani aattona. Tunsin onnen täyttävän sisimpäni. He olivat kaikki tulleet luokseni. Joulu oli tullut!

Lahjat olivat yllätyksellisiä. Tässä muutama:

Puolisoni on seurannut ekoiluyrityksiäni ja hankki Lushin tuotteita (Lancômen lisäksi). Miniäkokelaani oli puolestaan hankkinut erilaisten saunatuotteiden lisäksi Soap Factoryn saippuaa.

Kummatkin saippuat tuoksuvat ihanasti! Voiteen tuoksu on sen sijaan vähän outo. Saapas nähdä tuleeko sitä siveltyä kasvoille, ei ehkä ainakaan liian lähelle nenää…

Tyttären perhe oli havainnut, että lehteni ovat sekavissa (?) pinoissa ja hankki kauniin telineen niille.

Totta puhuen en kyllä tiedä, miten saan lehteni sopimaan siihen ja nuo kuvioleikkaukset ovat niin kauniit, että en taida malttaa peittää niitä lehdillä. Pitäisi ehkä keksiä jokin toinen käyttötarkoitus tälle...

Poikani oli päätellyt, että tarvitsen kunnon (?!) musaa.

 Tässä näyte levyn nimikkobiisistä:

Särmää on Amy Winehousen äänessä! Tätä levyä tulen kuuntelemaan paljon.

Olen ihminen, joka ihmettelee koko joulukuun, miksi muut kulkevat jouluhuumassa pää joululauluja soiden, vaikka jouluun on aikaa vaikka kuinka paljon. Vasta muutama päivä ennen aattoa havahdun huomaamaan, että pitäisi tehdä vaikka mitä. Siitä seuraa hervoton kiire ja kamala stressi.

Tänä vuonna on niin mukavasti, että aatto on keskellä viikkoa, joten ajattelin aikaa olevan hyvin valmisteluihin. Niinpä otin rennosti koko viikonlopun - olihan edessä kaksi täyttä päivää aikaa touhuta sydämensä kyllyydestä.

Tänä aamuna tyttäreni soitti tuskaisena: hänellä oli särkenyt viisaudenhammasta koko yön. Se oli pakko lähteä poistattamaan päivystykseen. Lisäksi Velliselle oli tullut flunssa ja tavallisesti niin aurinkoinen lapsi itki kärttyisästi. Voisiko mumski tulla hoitamaan lasta? Tietenkin voi ja jouluvalmistelut jäivät silleen. Melkein koko päivä sitten meni kiukkuisen lapsen kanssa. Tiedetäänhän ne päivystykset, joissa on kilometrin jonot.

Päivässä oli yksi kohokohta: poikani poikkesi tyttären luo tuomaan joulukukan minulle ja siskolleen. Saimme tasapuolisesti samanlaiset joulutähdet kumpikin.

Vuosi sitten joulukuussa katselin arvostellen kranssiani, joka on perinteisesti ollut ulko-oven koristeena, kutsumassa joulunviettoon. Silloin ajattelin, että sitä voisi jotenkin uudistaa. Kun näin Anna-Reetalla ihastuttavia, huovutettuja kransseja, olin myyty. Kävin eilen tapaamassa häntä, ja hakemassa itselleni ikioman.

Sain esittää hänelle väritoivomukset marjoja myöten, joten tämä kranssi on nyt aivan minun näköiseni. Ennen blogiaikoja moinen räätälöinti olisi tuskin ollut mahdollista.

Katsellessani sitä täällä kotona päätin kuitenkin olla laittamatta sitä ulko-oveen niin kuin olin alunperin ajatellut. Niinpä vanha resuinen kranssi roikkuu ovessa edelleen ja tämä on seinällä. Siitä jotenkin huokuu sellainen lämmin tunnelma, kun sitä katselee. Pidän siitä kovasti. Anna-Reetalla on todella luovuus ja kädentaidot kohdallaan. Toivottavasti huovutuksissa kipeytynyt käsi paranee pian, että päästään näkemään lisää luovuuden hedelmiä!

-----

Vellinen on nyt 8,5 kk epeli, joka oli muutama päivä sitten mumskilla hoidossa koko pitkän päivän ja oli niin mukavaa. Kuvista voi nähdä, että mennä pitää koko ajan. Mikään esine ei ole turvassa ja kaikki pitää asetella ainakin metrin korkeudelle, jos haluaa niiden säilyvän. Pöytäliinat saa unohtaa, niitä on sen verran mukava vedellä. Ja kaitsijalla pitää silmät olla selässäkin...

Hän tulee viettämään ensimmäisen jouluaattonsa tänne. Sitä jo odottelen jännityksellä!

Iloista viikonloppua!