Edellisen postauksen jälkeen on tehty päätökset aseiden hallussapidon tiukentamiseksi. Se on yhteiskunnalle helppo paikka aloittaa asioihin vaikuttaminen. Muut yhteiskunnalliset osa-alueet ovatkin sitten vaikeampia. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mainitsin luokattoman koulun yhtenä ongelma-alueena. Luokattomuus merkitsee yhteisöllisyyden menettämistä koulussa jo varhain. Yläasteelle tai lukioon siirtyminen vaatii usein koulun vaihtamista ja samassa yhteydessä opiskelu muuttuu kurssimuotoiseksi. Muutos on järkyttävän suuri vaikeassa iässä olevalle lapselle. Lisäksi kaiken keskellä entinen kaveripiiri saattaa hajota. Jos lapsi on luonteeltaan vetäytyvä ja omissa oloissaan viihtyvä, voi olla, että uutta kaveriverkostoa ei enää synny. Se merkitsee yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Luulen, että luokattomuus on erityisesti joidenkin poikien ongelma. Nykymuotoisen koulujärjestelmän epäkohdat on aihe, jonka syvälliseen selvittämiseen toivoisin yhteiskunnalta panostuksia.    

 

Postaukseni synnytti mielenkiintoisia keskusteluja lasten kasvatuksesta, ja herätti sisälläni monia ajatuksia. Kokoan tähän muutamia niistä.

 

Inkivääri kertoi syyllistyvänsä ammattikasvattajien voimakkaasta iskusta kotia kohtaan. Vasta tuon toteamuksen jälkeen tajusin, että se oli varmaan myös oma motiivini kirjoitukseeni. Sanni, joka on ammattikasvattaja ja nähnyt tehtävässään paljon vaikeita tapauksia, sanoi, että missään tapauksessa ei ole tarkoituksena syyllistää tavallisia perheitä ja äitejä. Silti me tavalliset vanhemmat syyllistyimme ja älähdimme kun kalikka kalahti.

 

Arleena kertoi, että he ovat kasvattaneet lapsensa terveellä maalaisjärjellä, mihin on kuulunut runsain mitoin rakkautta ja muita hyviä asioita. Tunnustan, että itseltäni oli maalaisjärki usein hukassa ja vaikka hyviäkin elementtejä ehkä oli, niin kasvatuksessani oli myös tietämättömyyttä, voimattomuutta, pelkoa, kiukkua, vihaa ja ahdistusta. Mutta Pensastasku kertoi, että vaikka vanhempana olisi ammattikasvattaja, se ei välttämättä estä lapsen traagisia ratkaisuja. Niinpä olen edelleen sitä mieltä, että kasvatus on osittain - tavalla tai toisella - myös onnen kauppaa.

 

Jori on ammattikasvattaja ja äiti, jonka lapset ovat voineet kertoa vaikeimmistakin asioistaan äidilleen. Itse sain taottua yhden asian lasteni päähän: kotiin voi tulla aina, oli tapahtunut mitä tahansa. Mutta että voi ja pitää kertoa myös vaikeat asiat - se takominen epäonnistui. Tässä kohtaa olen silti varma, että en ole ainoa. Sillä murkut eivät enää kerro kiusaamisista, syrjimisestä, ahdisteluista tai muista julmuuksista. He ottavat kodin ulkopuolisen kovan maailman vastaan yksin, vaikka kuinka rakastat, huolehdit, luotat ja välität. Pienten lasten vanhemmille on onni saada iloita avoimista lapsistaan. Mutta heistä johtuvien ongelmien ja vaikeuksien osalta totuus on, että mitä suurempi lapsi sitä suurempi suru.

 

Jossain blogissa, joissa tämän aiheen tiimoilta olen surffaillut, oli Rosetta Kiven kommentti, joka oli aivan tajuttoman osuva. Muistaakseni siinä sanottiin, että jos massamurhaaja olisi oma lapsi, niin nyt istuisi katsomassa peiliin. Mutta pian pistäisi kengät jalkaan ja olisi lapsensa mukana oikeudenkäynneissä loppuun saakka. Kommentti kuvaa vanhempien kokemaa syyllisyyttä ja mammutin kokoisia kysymyksiä. Se kuvaa myös oivallisesti, että lapsi on aina vanhempiensa lapsi, vaikka mitä tapahtuisi, ja kertoo vanhempien rakkaudesta, huolenpidosta ja välittämisestä. Kaiken kukkuraksi se ilmaisee, että myös välittävien vanhempien lapsesta voi tulla tappaja.

 

Ja lisään tähän vielä, että syyllisiä ei tarvitse hakea, tappaja se syyllinen oli.

 

Lopuksi lainaan Lauran viisaita sanoja: "Tosiasia on, että vaikka pahaa ei maailmasta saa pois, niin hyvää voi jokainen meistä lisätä."

Lopetan omalta osaltani aiheen käsittelyn tähän. Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille!

1949245.jpg