Lupasin kertoa eräästä kukkijasta. Ei tämä ehkä yleisen mittapuun mukaan ole mikään erikoinen juttu, mutta minulle se on. Sattuneesta syystä. Tai ehkä paremminkin sattuneista syistä.

 

Ostin joskus viime vuoden keväänä limenvihreän gladioluksen mukuloita, jotka eivät ehtineet kukkia, kun jo kesän 2007 ensimmäinen hallayö (31.8.-1.9.) kaatoi sen. Melkein itkua tihrustaen kaivoin mukulat ylös savivatiin ja ripottelin multaa sekä haketta päälle ja vein koko surkeuden pois silmistä talvehtimaan miten vain parhaakseen näkee.

 

Huhtikuussa kerroin täällä, miten raa’asti herätin talviteloille unohtuneet gladiolukset talviunien jälkeen (eli pistin mukulat vateineen sulamisvesiä tippuvan rännin alle ja unohdin sen päiväksi siihen, kunnes juuri ennen pakkasyötä muistini palasi, ja kiikutin vettä valuvan vadin vierasmajan nurkkaan ja unohdin sen sinne kolmeksi viikoksi, minkä jälkeen sitä pienen vesitilkan jälkeen puuteroitiin hiomispölyllä ja tuoksuteltiin maaleilla muutaman viikon ajan).

 

Toukokuussa kerroin, miten innokkaana istutin ne maahan, mutta jo viikon päästä jouduin kertomaan niiden paleltuneen. Sen jälkeen leikkasin lannistuneena paleltuneet lehdet pois, ja jätin sen oman onnensa nojaan.

 

Ja mitä sitten? Tämä kasvi ilmeisesti nauttii kovasta kohtelusta, sillä nyt se ilmeisen kiitollisena kaikesta siitä huomiosta mitä on saanut, avasi ensimmäiset kukkansa ennen pakkasia!

 

 

Ja eikö se muutenkin ole aika kummallinen? Kun istutin sen mukulat keväällä suoraan maahan, jossa se sai kasvaa kaikessa rauhassa koko kesän, se hidasteli eikä ehtinyt kukkia. Mutta kun ensin rääkkäsin sitä ruukussa, minkä jälkeen se myöhään keväällä paleltui, niin tämä outo otus tekee nopsasti uudet lehdet ja kukkii ajoissa. Tämä on ilmiselvästi joku omituisten kasvien kerholainen.

 

Onneksi en ole yrittänytkään esittää, että käsittäisin kasveista jotain.

 

 

Tämän syksyn ensimmäinen hallayö ennustettiin täsmälleen samaan ajankohtaan kuin viime vuonna, eli kuunvaihteeseen viime sunnuntain ja maanantain välille. Tuntui epäoikeudenmukaiselta, että kaikki loppuisi niin lyhyeen, enkä näkisi kummallista gladiolustani enää tänä viikonloppuna. Mies näki (tai paremminkin kuuli) epätoivoni ja pisti pystyyn intiaanien gladiolusteltan - tietenkin!

 

 

 

Kurkkasin telttaan ja siellä se nökötti, omituisissa oloissa jälleen. Mutta sehän sopii sille!

 

Halla on varmaan vienyt jo monet kasvit, mutta toivon mukaan tämä on selvinnyt. Pian se nähdään.

 

Hyvää viikonloppua kaikille!