Joka päivä vilkaisen laskuria, joka kertoo Vellisen syntymän lasketun ajan. Tänään aamuja on 24. Voi taivas, sehän ei ole kuin reilut kolme viikkoa! <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Koen uutta vaihetta elämässäni seuratessani tyttären odotusta. Ajatukseni pyörivät hänen valmisteluissaan ja myös omissa raskausmuistikuvissani. Huoli painaa välillä sisintäni, kun mietin mitä hänellä on edessään. Itse hän ei sitä vielä tiedä, enkä halua huolestuttaa tai pelotella häntä. Käyn läpi omia muistikuviani ja melkein tunnen keskivartalossani sen ennen kokemattoman kivun kun supistukset alkoivat. Kunpa voisin säästää hänet tuskalta, hän on aina ollut niin kipuherkkä, tuo minun kuopukseni. Olen puhunut hänelle kivusta vain sen verran, että ne kestää, kun tietää, miksi ne ovat ja mitä niistä seuraa. Ne loppuvat heti, kun vauva on syntynyt ja kun vauvan saa syliinsä, kaikki tuskat unohtuvat.

 

Kun viime viikolla kävin hänen luonaan, hän istui lattialla ja nosteli äitiyspakkauksesta vauvanvaatteita yksi kerrallaan ja esitteli niitä ystävättärelleen. Katselin häntä hiljaa sivusta. Hän on pysynyt hoikkana, turvotusta ei ole lainkaan, vain pallo koristaa somasti vatsaa. Kuinka onnellinen hän olikaan, miten onni loisti hänen kasvoistaan ja miten kaunis hän oli onnessaan. Kunpa voisin ikuistaa tämän kuvan, minkä silmissäni nyt näen, ajattelin.

 

Koska olemme luonteeltamme ja temperamentiltamme hyvin erilaiset, meillä on ollut joskus vaikeuksia sopeutua toistemme tapoihin. Nyt olemme lähentyneet paljon ja nautimme toistemme seurasta. Hän kysyy usein neuvojani ja mielipiteitäni. Kun hän ennen soitti vain pikaisen puhelun, niin nykyisin keskustelemme usein pitkään. Olen mielettömän onnellinen, kun tunnen olevani tarpeellinen ja voin auttaa häntä.

 

Noin kaksi viikkoa sitten hän muutti uuteen kotiin. Se on oikeastaan hänen ensimmäinen oikea kotinsa sen jälkeen, kun hän muutama vuosi sitten muutti pois täältä. Tähän asti hän on asunut ystävien kanssa. Raskaus sai vastuuntunnon heräämään ja pesänrakentamisvimman alkamaan.

 

Nyt hänellä on kaunis koti, jota hän iloisena ja vauhdikkaasti sisustaa. Vauvansänkykin on jo paikallaan. Olen ostanut sinne jotain tarpeellista: olohuoneen valaisimen, tv-tason ja pikkupöydän sekä kahvinkeittimen. Olen tietysti myös antanut täältä kotoa kaikenlaista, mitä hän on ottanut vastaan. Erityisen mielissään hän oli aidosta 70-luvun peilistä, jonka muistin olevan varastossa. "Oikea retropeili!", hän ihasteli. On hauska huomata, miten omat nuoruuden tavarat ovat muuttuneet antiikiksi nuorten silmissä. :)

 

Kudoin jokunen vuosi sitten vähän kookkaamman maton omista kuteista. Siihen meni erinäiset housut, paidat ja lakanat, ja teetti aika tavalla työtä. Kun matto oli valmis, en pitänytkään siitä. Tyttäreni sen sijaan ihastui siihen välittömästi. Koska hänellä ei silloin ollut paikkaa, mihin laittaa sitä, matto on lojunut solmimattomana varastossa tähän asti. Nyt, kun hänellä on oma koti, kaivoin maton esille ja solmin vihdoin loimet.

 

1329404.jpg 

 

Maton räiskyvät värit, jotka valitettavasti eivät ilmene kuvasta, ovat hänen tyyliään.

 

Viikonloppuna ostin kirppikseltä Velliselle paidan, joka mielestäni on kuin tehty retromielisen tyttären lapselle.

 

1328569.jpg

Hippi Flower Lovers!

 

Olen kyllä pikkuhiljaa ostellut ihan uusiakin pieniä vaatteita...

 

Tyttäreni menee huomenna synnytystapatutkimukseen ja aikoo silloin kysyä, kumpi Vellinen on. Kun ihmettelin, miksi hän haluaa sen nyt selvittää, kun on tähän asti odotellut yllätystä, hän vastasi nauraen: "Tiedäthän äiti, että aina joululahjatkin selvitin ennakolta; tämä on vähän sama juttu!"

 

Jännittävän odotuksen tunnelmissa toivotan hyvää viikon jatkoa kaikille!