15.6.2008<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Karin Alvtegen: Varjo (Skugga)

 

En käsitä, miksi tätä kirjaa mainitaan jossain dekkariksi, sillä sitä se ei ole. Kirjan takakannen mukaan se on psykologinen jännäri, mikä on lähempänä oikeaa.

 

Alvtegen tietää mistä kirjoittaa: kirja kertoo kriittisesti kirjailijoista, heidän lähipiiristään ja kirjallisuusinstituutiosta yleensä. Tästä näkökulmasta voi lukea lisää vaikkapa Kaisa Kurikan arvostelusta Turun Sanomissa

 

Kriittisyys ravisteli muutenkin ja kohdistui jopa Svea-mammaan. Tosin aihe oli vain lyhyesti, pelkkänä hipaisuna mukana tarinassa, mutta silti vavahduttavana yksityiskohtana sota-ajan Ruotsista. Maahan onnistui välttämään sodan, mutta mitä siellä silloin tehtiinkään? Vai tehtiinkö mitään? Näihin kysymyksiin liittyy kirjassa oleva moraalitesti. Se on yksinkertainen, mutta hyvin valaiseva.

 

Kirjassa on paljon eettistä pohdintaa. Oikeastaan koko tarina kuvaa moraalitonta sumppua, möhkälettä, jossa pahat teot on tiiviisti pakattuna ja joka on unohdettu ja vaiettu melkein olemattomaksi. Pieni nirhaisu tulee sumppuun ja se meinaa alkaa purkautua, mutta sitä tilkitään, ja aina uusilla pahoilla teoilla sitä tilkitään, yhä uudelleen Siis oikea moraalin irvikuva!

 

Kirja tuotti järkyttävän lukukokemuksen, mutta ilman minkäänlaista mässäilyä. Sen vuoksi se upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin ja jätti ikuisen jäljen.

 

***

 

Referoin kirjassa esitetyn moraalitestin blogiini ja sen voi käydä katsomassa täältä.

 

Tuon moraalisen ongelman esitti kirjassa Halina, joka oli ollut lapsena keskitysleirissä. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että suurin syyllinen oli Antti.

 

Hänhän oli ainoa, joka ei tehnyt oikeastaan mitään.

Aivan.

 

Näin Halina perustelee: "Minä olen sitä mieltä, että kaikkein vaarallisinta yhteiskunnalle on kun vastuu sysätään muille ja lakataan ottamasta kantaa ja toimimasta."

 

"Eikö se ole pahuutta, kun ihmiset tiesivät mitä tapahtui ja ajattelivat että se oli väärin, mutteivät tehneet mitään?

 

"Minä olin vasta lapsi ja odotin joka päivä, että joku tulisi pelastamaan meidät. Olin ihan varma, että jos joku vain saisi tietää, meidät tultaisiin heti vapauttamaan. Juuri se tekeekin melkein eniten kipeää, se että jälkeenpäin on tajunnut, että niin monet vain antoivat sen tapahtua, jopa hyötyivät siitä. Ja sitten he vain käänsivät takkinsa ja jatkoivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut."

 

***

 

Kyllä, olen ehdottomasti samaa mieltä, että heikompia ja sorrettuja pitäisi puolustaa. Miten se silti välillä unohtuu? On niin helppo vetäytyä syrjään ja olla sotkeutumatta vaikeisiin asioihin.

 

Tämä oli hyvä muistutus itselle.

 

 

 

-----------

 

 

25.4.2008

Pearl S. Buck: Naisten piha (Pavilion of Women)

 

Pitkästä aikaa kohdalle osui romaani, joka todella kiinnosti ja mietitytti. Kirja on on Pearl S. Buckin kirjoittama Naisten piha. En ole lukenut sitä aikaisemmin, ja vuosia sitten en ehkä olisi pitänyt siitä. Nyt se sen sijaan kiehtoi niin, että se oli luettava melkeinpä yhtä soittoa alusta loppuun.

 

Tarina ajoittuu keisarillisen Kiinan viimeisiin aikoihin, jolloin uuden aikakauden muutoksia oli vaivihkaa tulossa. Jo ajankuvauksena se on mainio.

 

Saatoin silmissäni nähdä, miten kiinalaisen maaseutukaupungin rikkain perhe sukulaisineen eli.

Kaukaisimmista ja köyhimmistä serkuista lähtien he asuivat perheen portein suljetulla alueella, joka oli jaettu pihoihin. Suvun hierarkia oli selvä: korkeimpana oli perheen isä, sen jälkeen poikiensa äiti ja sitten pojat ikäjärjestyksessä. Naisten hierarkiassa poikiensa äiti oli ylimpänä, sen jälkeen oli vanhimman pojan vaimo ja hänen jälkeensä nuorempien poikien vaimot. Muut sukulaiset tulivat näiden jälkeen. Iällä oli myös suuri merkitys ja vanhoja kunnioitettiin. Se tuotti myös ongelmia silloin, jos nuorempi poika otti itseään vanhemman vaimon, joka oli myös vanhemman veljen vaimoa vanhempi. Kiehtovaa!

 

Yhteisössä kunnioitettiin perinteisiä tapoja, sääntöjä ja hyvää käytöstä. Avioliitot olivat yleensä järjestettyjä. Joillekin luonteille se sopi, toisille ei. Tämän totesi myös rouva Wu opastaessaan miniäänsä: "Kuka tahansa terve nuori nainen voi mennä naimisiin terveen nuoren miehen kanssa ja kumpikin voi täyttää velvollisuutensa elämää kohtaan. Tästä syystä on hyvä ylläpitää vanhaa perinnäistapaamme. Vanhemmat ihmiset osaavat varmastikin valita paremmin rotua silmälläpitäen kuin nuoret itse." Hän totesi, että jos ainoa kunnianhimo on olla hyvä puoliso ja vanhempi, on parempi, että vanhemmat valitsevat ne kaksi, joiden on mentävä naimisiin keskenään. "Mutta he eivät varmaankaan tunne mitään ehdotonta onnea, sellaista kuin sinä ja Tsemo vaaditte."

 

En ole koskaan ymmärtänyt, että joissakin kulttuureissa järjestetään avioliittoja, ja olen pohtinut, voiko sellainen liitto toimia ja olla peräti onnellinen. Jotenkin aloin nyt ymmärtää, että se voi jossain tapauksessa onnistua riippuen siitä, millainen ihminen on kysymyksessä.

 

Romaanin tarinaa voi peilata nykypäivään. Sitä kantaa naisen juonikas viisaus, jonka varassa saattoi johtaa koko yhteisöä. Rouva Wun sanoin: "Ja kaikessa salaisuudessa naisen on johdettava. Salassa naisen aina on johdettava, hänen täytyy, sillä elämä riippuu hänestä, ja vain hänestä."

 

Syvällinen viisaus kehittyi kuitenkin vasta oikeiden rakennusaineiden avulla. Niitä olivat vapaus, iän tuoma kokemus sekä rakkaus. Myös uskonnolla oli tietty roolinsa.

 

Vapaudesta rouva Wu totesi miniälleen: "Olet vapaa, kun saat takaisin oman itsesi. Voit olla yhtä vapaa näiden seinien sisällä kuin missä tahansa muualla maailmassa. Ja miten voisit olla vapaa, vaikka vaeltaisit kuinka kauas, jos aina kannat mukanasi ajatusta hänestä? Anna hänelle vapaus, niin olet itsekin vapaa."

 

Rakkaus oli kuitenkin ylivoimainen kaikista, sillä se voitti kuoleman, ja kuoleman jälkeenkin se ohjasi rouva Wuta.

 

Kirja oli täynnä ajatuksia, sitaatteja, joita voisin kirjata ylös mietittäväksi. Mutta mitäpä suotta, pistänpä kirjan hyllyyn ja luen sen joskus uudelleen. Silti haluaisin yhden kolahtaneen kohdan vielä pureksia tässä:

 

Kuinka moni murkkuikäisen äiti ei ole kuullut lapsensa joskus suutuspäissään huutavan loukkaavasti: "mitäs synnytit minut, en minä tänne halunnut!"? Minä ainakin olen kuullut sen, ja muistelenpa, että olisin itsekin joskus huutanut samantapaisilla sanoilla nuoruudessani. Tässä kirjassa tämä huudahdus kääntyy päälaelleen, kun isä André opettaa: "Olkaa hyvä nuorille, he eivät ole pyytäneet saada syntyä."

 

Siinäpä syvällistä pohdittavaa jokaiselle vanhemmalle!

 

Hyllyssäni on ennestään yksi Buck, jonka olen joskus muinaisuudessa lukenut enkä tainnut noteerata kovin korkealle. Taidanpa lukea sen seuraavaksi!

 

 

--------

 

 

5.10.2007

Susan Vreeland: Artemisian rohkeus (The Passion of Artemisia)

 

Susan Vreelandin romaani kertoo roomalaissyntyisen naistaidemaalarin Artemisia Gentileschin elämästä 1600-luvulla. Juonellisen tarinan perustana on historiallisia faktoja Artemisiasta ja hänen aikalaisistaan.

 

Romaani piirtää kuvaa paitsi taiteilijasta ja hänen töistään, myös naisen asemasta ja kamppailusta miesten hallitsemassa maailmassa. Naisnäkökulma on teoksen kantava voima.

 

Alla oleva, Artemisian vasta 17-vuotiaana maalaama, teos Susannasta on vertauskuvallinen kirjan alun tapahtumille, jossa Artemisia yrittää hakea oikeutta tultuaan raiskatuksi. Teos valaisee erinomaisesti 1600-luvun oikeuskäytäntöä: nainen on hakemassa oikeutta, mutta hän joutuu nöyryytetyksi.

 

1497788.jpg

Lähde: www.artemisia-gentileschi.com/susanna.html

 

Oikeudenkäynnistä alkaa Artemisian elämänvalintoihin vaikuttava katkeruus isäänsä kohtaan. Isä, Orazio Gentileschi, oli myös taidemaalari ja samalla Artemisian oppi-isä.

 

Oikeudenkäynti saattoi toisaalta sytyttää Artemisian maalausten vahvan ilmaisun ja tulkinnan. 

 

Kirja onkin kertomus omiin näkemyksiinsä ja tyyliinsä luottavasta taiteilijasta. Oli mielenkiintoista huomata, miten Artemisia löysi uusia näkökulmia muiden, ja myöhemmin myös omien, aikaisemmin tekemiin teoksiin. Kun vertailee Artemisian Judith:ia Caravaggion aikaisemmin maalaamaan Judith:iin, voi huomata, miten Artemisia sai teokseen elämää ja raakaakin realismia. 

 

Romaani on vahva taiteilijaromaani, historiallinen kertomus ja selviytymistarina samassa paketissa. Se herätti minussa valtavan kiinnostuksen Artemisian ja hänen aikalaistensa taiteeseen.

 

Luin kirjan ahmien.

 

 

 

----------

 

 

10.7.2007

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen (The Poisonwood Bible)

 

Otin lomalukemiseksi muhkean yli 600-sivuisen romaanin, jotta lukemista riittäisi pidemmäksi aikaa. Ei riittänyt. Myrkkypuun siemen imaisi mukaansa ja kirja oli luettava lyhyessä ajassa loppuun.

 

Myönnän, että kirjailijan esipuhe sai minut aluksi aprikoimaan, sopisiko kirja sittenkään lomalukemiseksi. Hän nimittäin mainitsi lähteistään seuraavasti: "En olisi lainkaan pystynyt kirjoittamaan romaaniani ilman kahta kirjallisesti innostavaa lähdettä, jotka molemmat ovat jokseenkin yhtä laajoja: K. E. Lamanin Dictionnaire Kikongo-Francais ja Kuningas Jaakon Raamattu". En mitenkään pystynyt kuvittelemaan noita lähteitä innostaviksi. Päätin kuitenkin jatkaa eteenpäin.

 

Kirjan kertojina ovat amerikkalaisen lähetyssaarnaajaperheen naiset, äiti ja neljä tytärtä. Jokainen heistä on erilainen ja sen vuoksi heillä on myös oma tapansa kertoa ja kuvailla. Kullekin ominainen kertomistyyli kuvaa samalla kertojaa, ja tällä tavoin kirjailija päästää lukijan hahmojensa sisälle. Vain perheen isä kuvataan ulkoapäin, mutta monen naisen kuvaamana hänestä saa erinomaisen selvän näkemyksen: besserwisser Jumalan armosta!

 

Fanaattiseen pastoriin tutustuminen on yksi kirjan kylmäävimmistä kokemuksista. Hän on ihminen, jonka koko ajatusmaailma on tiukasti rajautunut Raamatun tekstien mukaan ja joka kaikissa sanoissaan ja teoissaan käyttää noita sanoja perusteena ankaruudelleen. Ne antavat hänelle oikeuden olla ymmärtämätön ja tunteeton koko häntä ympäröivää elämää kohtaan.

 

Biologina Barbara Kingsolverilla on vahva pohja kuvata luontoa ja sen monimuotoisuutta. Kongon kasvien ja eläinten kuvaukset ovat kiehtovia. Kaikkitietävän isän kamppailusta rakentaa amerikkalainen tasainen kasvimaa ja kasvattaa siinä kotimaan kasvien hedelmiä on unohtumaton. Leah-tytär kertoo: "Tiesin, että isä saattoi jo maistaa suussaan nuo härkäpavut yhtä selvästi kuin yksikään synnitön sielu voi maistaa taivaan".  

 

Kirjan tapahtumat ajoittuvat 50-60 -lukujen taitteeseen ja Kongon (nyk. Zaire) itsenäistymisen aikaan sen irtautuessa Belgian siirtomaahallinnosta. Voin rehellisesti sanoa, että ennen tätä lukukokemusta minulla ei ole ollut kunnollista käsitystä, mitä itsenäistyminen kaukana Afrikassa on tarkoittanut. Yhdysvaltalaisen kirjailijan terävä kuvaus oman maansa osuudesta toisen maan kärsimyksissä on havahduttava.

 

Lopulta teos on mielestäni kuvaus hallitsemisesta ja halusta hallita. Jumala hallitsi isää, pastori hallitsi naisiaan ja samalla halusi valtaansa afrikkalaisen seurakunnan. Tytär hallitsi äitinsä sydäntä ja kaksoset hallitsivat toisiaan. Siirtomaavaltiaat hallitsivat siirtomaitaan ja kun he luopuivat vallastaan, Yhdysvallat halusi hallita kaukaista maata ja sen luonnonrikkauksia. Romaanin aihe on synkkä ja raskas, mutta sen rikas teksti sekä mukana pilkistelevä huumori ja sarkasmi lennättävät tarinaa eteenpäin.

 

Barbara Kingsolver sanoo esipuheessaan, että hänellä kesti lähes kolmekymmentä vuotta ennen kuin hän mielestään sai kylliksi viisautta ja kypsyyttä kirjoittaa tämän kirjan. Voi olla, että vastaavaa kypsyyttä vaaditaan myös lukijalta, jotta siitä saisi kaiken irti. Minulle kirja on ehdottomasti paras lukukokemus pitkään aikaan!